Lentopallon ystävät ovat nauttineet etuoikeutetun asemasta viime vuosina verrattuna muiden palloilulajien kannattajiin Suomessa, kilpailullisen menestyksen puolesta. Toisaalta menestys on yhtä poikkeusta lukuunottamatta rajoittunut Maailmanliigan yksittäisiin urotekoihin. Kuuden viimeisen kauden aikana Suomen maajoukkuetta on luotsannut ulkomaalainen valmentaja. Minkälaista muutosta on tapahtunut vuosien saatossa tähän päivään mennessä? Johdonmukaista kehitystä?
Lentopalloliitossa tehtiin rohkea, mutta päättäväinen linjanveto vuonna 2005, kun joukkueen päävalmentajaksi palkattiin dynamiitti-sieluinen italialainen, Mauro Berruto. Nuoren karismaattisen lentopallonäkijän palkkaaminen tarkoitti välttämätöntä resurssien kasvattamista maajoukkueen leirityksien ja toiminnan suhteen verrattuna edellisiin vuosiin. Syy oli kaikille ilmiselvä - Suomen nostaminen lentopallon maailman huipulle.
Berruton toisella kaudella nostettiin joukkueeseen mukaan lahjakkaat Oivasen veljekset ja ansaittiin paikka arvostetussa Maailmanliigassa, joka tarjosi kesän ajan huipputasoisia vastustajia maailman terävimmältä huipulta. Ensimmäisten vuosien aikana etenkin Suomen torjuntapeli perustui nk. lukevaan torjuntaan, mikä rajoitti puolustusnopeutta. Syötön ja välillisesti hyökkäämisen isona elementtinä käytettiin riskialttiita kovia hyppyaloituksia, poislukien passari Mikko Eskon taktiset hyppyleijat. Menestys oli vielä rajallista, mutta pelin tarkat prinsiipit oli iskostettu joukkueelle ja työtä tehtiin väsymättä Kuortaneella tarkan pelianalyysin ja -tilastoinnin pohjalta. Tehokkuus haluttiin nostaa maksimiinsa itse pelisuorituksessa.
Kolmas kausi, vuonna 2007, muistetaan kokonaisuutena varmasti Suomen lentopallomaajoukkueen parhaimpana kautena. Maailmanliigassa upeat ottelut sisältäen kuusi peräkkäistä voittoa ja kuorrutuksena kakun päälle toinen sija omassa lohkossa. Myöhemmin syksyllä edessä olivat EM-kisat, joissa joukkueen peli-identiteetti löysi viimeisimmän muotonsa - fantastista kenttäpuolustamista ja torjuntaa sekä Eskon johdolla tehokasta ja tilannesidonnaista hyökkäämistä. Alkulohkon Italia-tappion jälkeen skalpeerattiin kovia päänahkoja Puolalta ja Bulgarialta sekä haastettiin jatkolohkon päätöspelissä isäntämaa Venäjä viiden erän ottelussa taistoon, joka viime metreillä kuitenkin hävittiin. Välierässä ja pronssiotteluissa tuli lopulta tappiot, mutta Berruton joukkue korjasi ensimmäiset konkreettiset hedelmät tarkasta pelitavastaan ja lahjakkuuksien sopivasta roolittamisesta(Oivaset, Hyvärinen ja Ojansivu).
Seuraavat kaudet tarjosivat tasaista suorittamista Maailmanliigassa ja yksittäisiä voittoja Brasiliasta sekä Venäjästä matkan varrella. Torjuntapelikin muutettiin enemmän ennakoivaksi, mutta hyökkäyksen syömähampaana edelleenkin käytettiin kovaa hyppysyöttöä vastustajan vastaanoton rikkomiseksi. Suomen tapa pelata tuntui myös sopivan psykologisella tasolla pelaajille ja toimijoille, mikä on vahvan identiteetin pohjana missä tahansa palloilulajissa.
Matkustetaan ajassa joulukuuhun 2010. Berruto saa tarjouksen siirtyä kotimaansa Italian maajoukkueen päävalmentajaksi ja näin ollen päättää kyyneleet silmissä pitkän työnsä suomalaisen lentopallon nostamiseksi. Pala on kurkussa niin liiton miehillä kuin lentopallofaneilla. Mihin seuraavaksi - kuului kysymys?
Sadetta ja tuulta usein seuraa auringonpaiste ja tyyni keli. Tällainen muutos voisi kuvastaa Suomen lentopallomaajoukkueen päävalmentajavaihdosta jälkeenpäin, valmentajien persooniin ja lähestymistapoihin viitaten. Daniel Castellanista, argentiinalaisesta lentopallon suurvalmentajasta ja -ajattelijasta, oli tullut maajoukkueen seuraava komentaja ja kehittäjä. Muutos kentällä oli kuin aggressiivisesta rynnäkköryhmästä maltilliseksi tarkka-ampujajoukkueeksi. Käytännössä kovien hyppysyöttöjen määrää vähennettiin merkittävästi korvaten nuo taktisilla hyppyleijoilla, joilla saataisiin pelattua vastustajan passari epäedulliseen asemaan suhteessa joukkueensa vastaanottoon. Kesän 2011 Maailmanliigassa pelaamisesta muodostui odotetun ailahteleva kokonaisuus, jättäen passiivisen peli-ilmeen päällimmäiseksi muistoksi.
Joukkue vahvistui libero Pasi Hyvärisellä syksyn EM-kisoihin nostaen menestysodotuksia. Turnauksen aikana Suomi voitti alkulohkossa ainoastaan Belgian ja neljännesvälierässä Slovenian. Berruton Italialle hävittiin puhtaasti alkulohkossa ja selvästi myös turnauksen puolivälierässä. Vastustajat runnoivat ykköstempolla huolestuttavasti Suomen torjunnan ja puolustuksen läpi kerta toisensa jälkeen. Vaikka vastaanotto kehittyi Maailmanliigan otteluista(osaksi Hyvärisen mukaantulon myötä), niin kenttäpuolustaminen ja etenkin hyökkääminen jäivät vajaiksi. Suomi ei ns. hyökännyt dynaamisesti Eskon toimesta ja Oivanen naulattiin kuoliaaksi vastustajien torjunnan ja puolustajien toimesta läpi turnauksen.
Uusi matka Castellanin alaisuudessa on vasta alkumetreillään, mutta kulttuurillinen näkökulma valmennuksessa tulee nostaa ylös. Onko argentiinalaisen tuoma taktisesti hienosäädetty, ja eittämättä mukautuva, pelitapa sopiva luomaan Suomen hyökkäämiseen ja puolustamiseen tarvittavan flow-tilan? Ykköspassari Esko oli jo ailahteleva Berruton viimeisellä kaudella, mutta kuluneena vuotena hän oli kirjaimellisesti heikko. Eskon suoritus ei välttämättä kuvastanut hänen absoluuttisen tason laskua, vaan myös joukkueen suorittamisen tasapainon puutetta suhteessa valmentajan asettamiin prinsiippeihin.
Muuttuuko osa runkopelaajistosta maajoukkueessa vai tehdäänkö maajoukkueen pelitapaan edellistä peli-identiteettiä/-mentaliteettia tukeva muutos? Nähtäväksi jää samalla kun Lontoon olympiajuna on karkaamassa tavoittamattomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti